Tarina marsuistani, Nonparellista ja Strösselistä

Tämä osio kertoo siis rakkaiden pikku-marsujeni tarinasta, kuinka päädyin nämä hankkimaan ja olinko harkinnut valintaani tarpeeksi... Olen kuitenkin erittäin onnellinen että olen saanut pitää näin ihania ja rakkaita perheenjäseniä luonamme, ja että niistä tuli pian osa perhettä.

Eräällä entisellä kaverillani oli ollut  itsellään jo melko kauan kaksi valkoisen ja vaaleanruskean-väriyhdistelmäistä naarasmarsua. Kävin aina pienten ajanjaksojen välein, kuten joskus viikonloppuisin, tällä kaverillani kyläilemässä yötä, ja joskus tämä hoiti samalla marsujaan kun minä katselin vielä silloin "aloittelijantasoisena" tyttönä vierestä näitä "toimenpiteitä"... olin siis läsnä marsujenhoidossa, vaikken itse paljoa tehnytkään. Pikkuhiljaa aloin tykästymään näihin suloisiin "ruokonleikkureihin" entistä enemmän, kunnes päähäni tuli aate, että miksen minäkin tuollaisia otuksia voisi itselleni pyytää. Muistan kuitenkin kun tämä kaverini äiti huomautti, että näissäkin lemmikeissä on kuitenkin melkolailla vastuuta. En kuitenkaan alkanut vielä silloin asiaa sen enempää miettimään, ja jonkin ajan päästä olimmekin jo automatkalla äitini kanssa hakemaan kahta pikkuruista teddynpoikasta 12-vuotissynttärilahjakseni. Kyseisellä marsujenkasvattajalla, jolta Nonparelli ja Strösseli-herrat haimme, oli erään silloin tuntemani tytön mukaan kotonaan noin sata kappaletta kasvatteja... ajatus niin suuresta marsulaumasta kuulostaa kieltämättä erittäin uuvuttavalta ja raskaalta. Muistaakseni marsujamme ei oltu "vieroitettu" emoistaan kovin paljoa ennen paikan päälle saapumistamme. Näky oli kyllä suloinen sekä säälittäväkin: kaksi pientä, avutonta, tietämätöntä, pelokasta ja hämmentynyttä marsua (varmasti myös hilseillen stressin määrästä), kyhjöttivät erikoisen (metalli?)-laatikon pohjalla... peläten tulevaa ja tapahtuvaa. Äiti ja kasvattaja siinä jonkun aikaa sitten asiasta juttelivat ja tämän jälkeen lähdimme takaisin autolle, matkaa oli kotiin kuitenkin melko pitkästi ja ennen kuin kasvattajan asunnon olimme löytäneet, olimme eksyilleet vähän sinne sun tänne, joka oli kyllä erittäin turhauttavaa. Saman päivän aikana menin jonkun sukulaisen syntymäpäivillekin, ja marsut jäivät surkeina ja passiivisina häkkiinsä kyhjöttämään paitsaan näköisinä, luultavasti monen tunnin ajan olivat rassukat olleet liikahtamattakaan... hyvä jos hengityksenkään näillä näki kulkevan...

Ensimmäiset päivät, viikot ja jopa pari ensimmäistä kuukauttakin vaikuttivat omasta mielestäni "toivottomilta" kotiin sopeuttamisen suhteen. Syliin ottaminen oli näille yhtä kauhua ja dramaattista hysteriaa, molemmat olivat aina henkihieverissä pinkomassa pakoon minkä pikkuisista tassuista kerkesivätkään, ja sylissä rimpuilu oli aikamoisen turheuttavaakin. Tämä "reippaampi" herra Strösseli räpistäli ja kipusi monesti olkapäällenikin hiusten alle piiloon, jolloin äiti joutui tulla aina apuun. Sekin on jäänyt hyvin mieleen, kuinka alkuvaiheissa jouduin liikkumaan aina näiden ollessa häkissään erittäin vähän kerrallaan, esimerkiksi istuma-asennosta noustessani erittäin hitaasti hivuttautuen ja rauhassa pystyyn, jotteivät nämä dramaatikot saisi taas syytä saada kamala kohtaus ja piiloutuminen... myös vain puhuminenkin sai nämä välillä kankeiksi ja "valmiusasemiin pakoa varten", ainakin oman tulkintani mukaan. Olin usein myös erittäin allapäin ja itkuinen, koska olin tietämättömänä odottanut ettei marsujen otossa olisi tällaista vaihetta... Olin aina vain nähnyt kuinka rauhallisia ja leppoisia tuntemani ihmisten marsut olivatkaan olleet, kun olin ollut jollakulla heistä vierailemassa ja katselemassa marsujen puuhia. Negatiivisen ja toivottoman suhtautumiseni takia tulin heti tässä tilanteessa ajatelleeksi, että "Minä nyt vain sattumoisin olen se kaikkien inhon ja pelon kohde, näin se vaan näyttää olevan"... Onneksi ajan kanssa nämä sopeutuivat uuteen kotiin ja tottuivat lopulta minun ja äitini tapaan "höpöttää ja jutella" näille molemmille huvittavalla äänensävyllämme. Pian ne oivalsivatkin, että aina äännemme kuullessaan on aika heittäytyä "huomionkipeiksi" ja juostava häkin edustalle etukäpälät häkin kalteriin nojaten, nenä nuuskuttaen pystyssä viiksikarvoineen, sillä tiesivät, että nyt oli herkku-eli tuorepalat tulossa.

Kesäinen aika oli näistä molemmista varmasti erittäin ihanaa aikaa, sillä entisessä kodissamme oli "ulkoilumahdollisuus" pienikokoisella omalla nurmipihallamme. Kuljetimme äitini kanssa häkin sisältä ja parvekkeemme kautta pihalle hyvälle paikalle, ja toin marsuni tämän jälkeen aitaukseen mussuttamaan ruohoa ja nauttimaan kesäisestä säästä. Tämä onnistui huomattavasti helpommin kuin sisätiloissa vapaana pitäminen, sillä sisällä molempien touhuja oli samanaikaisesti vahdittava, ja kun oli aika ryömiä vaikeapääsyiseen paikkaan noutamaan nämä kaksi herraa häkkiinsä, löytyi ikävä kyllä sieltä sun täältä ylt'ympäriinsä papanoita ja virtsalammikkoja, joita sitten joutui jälkeen päin siivoilemaan, vaikkei tietenkään mieli olisi tehnytkään. Kaiken lisäksi molemmilla oli tapana vapaana ollessaan joko jähmettyä paikoilleen tai lymytä verhojen takana, ja usein sai myös kuunnella ja katsella näiden kahden riitelyä, narinaa ja loppujen lopuksi kunnon "valitusoopperaa", jolle en oikein koskaan löytänyt järkevää selitystä. Aika meni eteenpäin, ja mursuserkukset kasvoivatkin pian täysikasvuisiksi "jättimöhkäleiksi". Nonparelli oli se pulleampi ja vetelämpi yksilö, kun Strösseli taas muodoltaan pitkulaisempi ja syliin otettaessakin jollain tapaa jäykempi. Kerran tämä vilkkaampi Strösseli-marsu jollain ihmeen keinolla pääsi pyristelemään itsensä olohuoneen punasävyisen sohvan alle, vaikka tila oli ties kuinka ahdas. Onneksi naapurissa asuvan ystäväni jompi kumpi vanhemmista oli valmiina auttamaan sohvan siirtämisessä...

Aina kun päähän pälkähti ja jaksamusta riitti, kuvailin marsujani innokkaana entisellä kamerakännykälläni odottaen sitä päivää, kun siirtäisimme ottamiani kuvia tietokoneelle jolta myöhemmin siirtäisin ne facebookiin ja petsieen. Joskus harvoin tämä alussa mainitsemani entinen kaverini tuli meille kyläilemään, ja itsekin oli kerran halukas kuvailla marsuja niiden rouskuttaessa ruohoa apilanlehtineen takapihamme nurmella, kuvat onnistuivat erittäin hyvin niin hyvälaatuisellakin kameralla, kun tällä mukanaan oli... Hän muistaakseni myös ehdotti, että miksikäs näitä kumpaistakin ei voisi ottaa nurmiaukealle ilman mitään rajattua aluetta/suojaa, jotta kuvista saataisiin entistä upeampia. Arvelin jotenkin, ettei siitä varmaan omien marsujeni kohdalla tulisi seuraamaan mitään erityisen hyvää, ja niinpä jompikumpi näistä (arvelujeni mukaan juuri tämä vauhdikkaampi herra) olikin jo täyttä päätä pinkomassa pienikokoista vähän matkan päässä olevaa kielopusikkoa kohti... Olin sekä hieman säikkynyt että myös pettynyt tämän kaverini itsepäisyyteen, koska itse ainakin olin vastustellut tätä ideaa ja yrittänyt tuoda sen tälle esille, mutta hän oli luultavasti vetänyt omien marsujensa "leppoisan rauhallisesta" käyttäytymisestä omat johtopäätöksensä sen suhteen, oliko tuota kannattavaa kokeilla vai ei. No, eipä tuo onneksi millään muotoa vakavaa ollut, saimme tuon vauhtihirmun napattua kielonlehtien seasta syliin, oma reagoimiseni tähän varmaan vaan oli vähän ylihysteeristä, jota kaverinikin hieman kummasteli. Pieni ikävä, ehkä vain alle minuutin pituinenhan tempaus tuo vain oli, mutta on jännä miten jotkut tietyt pienet ja yksittäiset asiat voivat jäädä muistiin näin hyvin, itseni kohdalla yleensä juuri nämä "negatiivisemmat"... Mutta eihän elämä olekaan pelkkää ruusuilla tanssimista, se on muistettava.

Mutta mikä melkein kaikista ikävinta ja surkeinta on ollut, että olen "sairastanut" jo jonkin aikaa lievemmänpuoleista masentuneisuutta, jolla taisi olla myös oma vaikutusvaltansa siihen, jaksoinko tai muistinko aina käydä tervehtimässä ja hoitamassa marsujani... nämä siis tilanpuutteen vuoksi asustelivat eri huoneessa kuin missä minä. Kaiken lisäksi olen melkeinpä aina ollut itseäni kohtaan melko vaativa ihminen, sekä muutenkin tekemisissäni erittäin huolellinen, joka yleensä yltää jopa liiallisuuksiinkin. Kun aloitin koulunkäynnin, ei minulla kahtena ensimmäisenä vuonna mitään sen kummempia ongelmia ollut, olin huolellinen 8-vuotias tavallinen koulua käyvä tyttö. Mutta kun olen siirtynyt nyt luokka-asteelta aina suuremmalle, koitui minulle pian ongelmaksi jatkuva läksy-ja koe sekä tuntimäärien lisääntyminen ja oppiaineiden vaikeutuminen. Kun omaan huollelliseen sekä hitaaseen tahtiini etesin aina kotonakin läksyissä, syntyi siitä lopulta ongelmia... Päivät toiseen vietin koulusta kotiin saavuttuani useamman tunnin läksyjen parissa toisin kuin muut... itse asiassa asia ei ole tästä sen kummemmaksi vieläkään muuttunut. Aloin jo pian väsyä moiseen, ja viitos-kuutosluokilla on tuntunut siltä että olin joko "loppuunpalanut"... tai sitten kyse oli siitä, ettei minua edes enää huvittanut aloittaa kotitehtäviä, koska tiesin mitä siitä tulisi seuraamaan... ei huvittanut, ei kiinnostanut, väsytti, masensi, suututti, laiskotutti... On kyllä syytä sanoakin, että tuollainen oli jo liiankin raskas tapa elää, ainakin henkilökohtaisesti minulle. Etenkin nämä asiat ovat siis olleet "esteenä" viettää enemmän aikaa kultaisten mursujeni kanssa, vaikka tiedänhän minä, että koulua ei saisi kuitenkaan asettaa perheen, oman hyvinvoinnin ja rakkaiden lemmikkien edelle. Mutta apua saan tällä hetkellä ja olen jatkossakin saamassa henk. koht. huoliini ja "ongelmiini", joten eipä siitä täällä kuitenkaan sen enempää. Kyllä se elämä kaikille aurinkoiset puolensa näyttää.

Olin jo reilut pari vuotta ehtinyt ihanan suloisen Nonparelli-kultani tuntea, kunnes tämä rassukka vasta noin viikko sitten menehtyi jo liian pitkälle edenneeseen sairauteen, johon luultavasti kuului flunssaa ynnä muuta vastaavaa sekä vakavia hengitysvaikeuksia ja jopa (hengitystientulehdustakin?) Äitini oli ensimmäiset sairaudenoireet kuultuaan Nonparelli-rassukan erikoisista äänistä ihmetellyt äänen tarkoitusta ja lähtöperää, sillä ei voinut tietenkään olla tietoinen kumpi marsuista sitä ennenkuulematonka kummallista ääntelyä piti... No, aina kun äiti yritti mennä selvittämään, kummasta marsusta ääni oli lähtöisin, molemmat olivat normaalin oloisia omia itsejään, eikä kummankaan olemuksessa näkynyt mitään kummallista. Emme myöskään voineet tietää, oliko ääni jonkinlaiska "epätavallista kommunikointia", sillä nämä ovat olleet ylipäätään ensimmäiset marsumme mitä olemme omistaneet. Äiti oli kuitenkin huolestunut ja tarkkaili aina välillä marsujemme sen hetkistä vointia, ja kun huomasin Nonparellin erikoisen tavan liikkua häkissään hän otti sen tutkittavaksi ja huomasimme poloisen vuotavan nenän ja rähmivät silmät. Äiti soitti pikimmiten eläinlääkäriin varaamaan aikaa ja lähdimme oitis bussipysäkkiä kohti molempia marsuja korissa kantaen siltä varalta että otettaisiin selvää, olisiko Strösseli-serkku mahdollisesti saanut myös tartunnan. Näin ei kuitenkaan onneksi ollut. Seuraavat päivät olivatkin yhtä pelkoa, huolta, surua, tuskaa, kärsimystä ja itkua. Hirvittävän masentavien ja raskaiden vaiheiden jälkeen istuimmekin jo isämme kanssa eläinsairaalan odotustilassa, kun olimme aikaisemmin päivällä äidin kanssa huomaneet Nonparellin hirveän sydämeen pistävän kärsimyksen ja valituksen... Oli se ties minkälaista soittelua joka suuntaan edes takaisin, kun olin äidin flunssan takia lähtenyt aivan omin päineni ulos seikkailemaan Noppis-rassukkaa mukanani kantaen. Onneksi isä oli kuitenkin voinut tulla puolessa välissä matkaa auttamaan, ja niin saavuimme vihdoin sairaalaan. Siinä se surkeana kyhjötti muovilootassaan masentuneena ja vaisuna, kun odotin äärimmäisen hermostuneena ja malttamattomana isäni kanssa omaa vuoroamme. Vihdoinkin meitä sitten pyydettiin sisään. Kerroin asian juurineen päivineen ja niin hyvin kuin suinkin itse pystyin Nonparellin tilanteen kuvailemaan (äidin aikaisemmin puhelimessa kertomien selostuksien) avulla, ja näin he sitten ottivat potilasparan erikseen tutkittavaksi. Odotustilassamme odotellessani ehdin katsoa jopa kokonaisen dokumentti-elokuvankin seinällä olevasta taulutelkkarista, kunnes vihdoin pitkän ajan kuluttua meitä pyydettiin takaisin tutkimustilaan. Jostain kumman syystä nämä eivät näköjään olleet saaneet selville Nonparellin tilanteen vakavuutta, sillä antoivat meille paperinipun, tukiruokintaan kuuluvat jauheet ja antibiootit ruiskuineen. Papereihin kuuluivat siis ohjeet marsun tukiruokintaan ja ruoan valmistukseen sekä antibioottien antamiseen, ja tietenkin myös reseptit tarvittaviin lääkkeisiin, jotka isän kanssa haimme pian apteekista. Nämä siis selittivät Nonparellin tilanteen... tai pikemminkin sanottuna kuvittelemansa tilanteen ja neuvoja potilaan hoitoon kotona. Itse nielin kaiken tämän puheen sinisilmäisenä ihmisenä uskoen ja ymmärtävinäni asian, vaikka olinkin matkallani sairaalaan arvellut, että ainoa keino hengissä selviämiseen olisi Nonparellilla vain sairaalahoitoon jääminen. Samaa mieltä on äitikin ollut... ja sanoikin ihmetelleensä sitä, kun olin sairaalakäynnin jälkeen ilmoittanut että olemme matkalla kotiin.

Pari seuraavaa päivää olivat kaikista kauheinta aikaa: voin jopa sanoa, että yksi kamalimmista tapahtuneista asioista elämässäni. Olimme äidin kanssa yrittäneet noudattaa hoito-ohjeita tarkalleen ja hoitaa Nonparelli-kultaa yhteisvoimin niin hyvin kuin koskaan pystyimmekään: molempina öinä jouduimme heräämään aina neljän tunnin välein tukiruokkimaan ruokahalunsa tyystin menettänyttä Nonparellia: alku tuntui sujuvan suhteellisen hyvin... mutta tilanne koitui lopulta pahenemisen seurauksena tämän rakkaamme kohtaloksi. Päivisin olimme joutuneet tekemään aina tietyn ajan välein samat ruokkimis-ja lääkitsemistoimenpiteet, kunnes huomasimme, että raasu alkoi lopulta kuolaamaan suuhun pistettyä ruokavelliä ulos, eli mikään ei mennyt siltä enää kurkusta alas. Silloin tiesimme äidin kanssa, että mikään ei enää ole näin pahaksi menneessä tilanteessa avuksi. Laskin murtuneena marsun takaisin laatikkoonsa, ja näin kuinka tämä jo melkein vetelikin viimeisiään. Hengittäminen oli erittäin raskasta ja tiheää, kyljet heiluivat, ääni rohisi ja kuulosti tukkoon menneeltä. Äiti yritti täysin murtuneena ottaa yhteyttä sairaalaan ilmoittaakseen, että Nonparellin olisin pikimmiten tultava lopetettavaksi... mutta niin siinä sitten vaan kävi, kun olimme Nonparellille antaneet hyvästimme ja kertoneet sille, kuinka rakas onkaan meille ollut ja tulee aina olemaan, kuinka paljon olemme aina välittäneet ja rakastaneet tätä, ja kun olin vielä kertonut, että se tulisi pääsemään ikuiseen lepoon ja rauhaan tuonne ylös pilviin uinumaan, ikuiseen rakkauteen... oli tämä vähän ajan päästä nukkunut pois tuskistaan. Äiti oli mennyt huoneeseen laatikon äärelle ja sanonut niin surullisella mutta lohdullisella äänellä, että nyt oli tainnut Nonparelli vihdoin nukkua pois kivuistaan, että tulin itsekin katsomaan sekavin tuntein marsu-rassukkaa, joka oli väsähtänyt makuulleen laatikon pohjalle lepoon ja rauhaan... En halunnut sisäistää juuri näkemääni vaan purskahdin hysteeriseen itkuun ja vollotukseen äitini kanssa, ja rutistin kauhusta kangistuneena äitiäni, joka itsekin itki hullun lailla ja katseli naama kyynelissä laatikossa lepäävää ruumista. Koko päivä olikin ollut vain yhtä itkua ja ikävää, että muuhun emme saman päivän aikana kukaan kyennetkään... läheisen menettämisessä menettää jo itsekin nimittäin aivan liikaa voimavaroja... Jonkin ajan kuluttua olimme isänäitimme luona kaivamassa hautakuoppaa tälle pyyhkeeseen kääritylle pikkuiselle ruumiille, jonka silmät olivat puoliummessa, kosteat ja surkean näköiset, aivan kuin tuo kuollut katse olisi viestittänyt minulle, kuinka paljon tämä olikaan kärsinyt ja kuinka julma ja epäoikeuden mukainen maailma onkaan... Halasin tätä pientä nyyttiä vielä hyvästeiksi ennen hautaan laskemista ja peittelyä, ja isä siinä samalla oli vierellä lohduttamassa ymmärtäväisen oloisena hänkin... tiesi varmasti tunteen...

Mutta nyt, ikuisesti, saa tämä pieni ja niin rakastettu sielu levätä ainiaan ylhäällä taivaassa, paikassa, jossa on ikuinen rauha, lepo ja rajaton rakkaus... Paikassa, jonne tämä on tietämättömyyttään odottamassa vielä joku päivä myös omaa Strösseli-serkkuaan, jonka kanssa oli miltei kaikki päivät elellyt, jakaen ilot, pelot ja suuttumukset ja yhteisen häkkielämän... puhumattakaan niistä ihanista kesämuistoista, kun sai kauniina lämpiminä päivinä rouskuttaa pihalla ruohoa vatsan täydeltä rakkaan toverinsa kanssa, ja niistä hetkistä kun nuorina poikina olivat iltaisin saaneet aina spurtti-innostuskohtauksia häkissään, loikkineet ja rymistelleet sinne tänne iloa ja energiaa pulputen, siihen aikaan vuorokaudesta, kun oli jo muiden aika käydä nukkumaan. Kaiken toverukset olivat aina yhdessä elellessään jakaneet, tietenkin itse ruokaa lukuun ottamatta... Vaikka toisen elämä päättyikin dramaattisesti ja sydäntä särkevästi, ei tämä ole poissa... poissa ehkä ruumiillisesti, mutta siellä se pilven reunalla huolettoman suloinen ilme kasvoillaan katselee uteliaana meidän maanpäällistä elämäämme, uinuu pilvipedissään ikuisen rakkauden ja rauhan keskellä, jonka tuskallinen "pois nukkuminen" on tälle rakastetulle marsun sielulle nyt vihdoin suonut. Kaukana kaikesta pahasta, mutta aina meidän sydämiemme luona, Strösseli-kulta myös mukaan lukien... R.I.P = Lepää rauhassa, Goldhill's Prins Edmund. Rakkauden nimeen, amen. :) <3

Kaikkia lähimmäistensä menettäneitä ymmärtäen, Marsugo, 15.9.2011